Runoudesta lajiin: Meidän kotimme, meidän rakkautemme

12.5.2018
Runoudesta lajiin: Meidän kotimme, meidän rakkautemme

Runoudesta lajiin– juttusarjassa runoilija Linda Huhtinen tekee tutkimusmatkan jääkiekkoilun maailmaan, löytääkseen sillan runoudesta lajiin.

Taite, jossa rantakivikko vaihtuu vedeksi, on syvä ja arvaamaton. Olen viipynyt tässä aikani, katsellut veden liikkeitä ja nähnyt, kuinka aallot hiljalleen katoavat autiona seisovan saaren varjoihin.

Ollessani viidentoista luin isoisäni vanhasta koulukirjasta runon jossa opetettiin, että yksikään ihminen ei ole saari.

Minä en koskaan ymmärtänyt tuota ajatusta. Olen aina ollut niin kovin yksinäinen.

Myöhemmin sain kuulla, kuinka runon kirjoittanut pappi John Donne oli lukuisista teksteistään huolimatta kirjoittanut kauneimmat runonsa vaimolleen Anne Morelle. Rakastettunsa avioliittoon vieminen koitui kuitenkin Donnen kohtaloksi, vaikka he sinnittelivätkin ylitse heihin kohdistuneen vihan ja vainon. Anne Moren kuoltua vain 33-vuotiaana vaipui Donne syvään suruun, eikä hän enää koskaan rakastunut uudelleen. Lopulta Donne sinetöi synkän lohduttomuutensa kirjoittaen: yksinäisyys on ihmisen tuskista suurin.

Minä valitsin yksinoloni jo varhain.

En ole koskaan kuulunut suurikokoisiin ryhmiin, saati ollut osa isoa ystäväpiiriä. En ole koskaan seissyt fanijoukossa, tai tuntenut kollektiivista riemua urheilujuhlassa. Elämääni kuuluu vain kourallinen ihmisiä ja suurimman osan ajasta vietän sanaakaan sanomatta, yleensä kirjoittaen tai lukien.

Siksi minun käteni tärisevätkin hieman, astuessani sisään jäähallin takana seisovaan ravintolaan. Mutta vaikka tämänkaltaiset tilanteet ovat minulle toisinaan vieraita, en vaihtaisi tätä hetkeä mihinkään.

Minä olen nimittäin tavattoman kiinnostunut näistä ihmisistä.

Olen kiinnostunut ymmärtämään heidän maailmaansa ja sitä, miten jokin minulle täysin vieras voi olla heidän tapansa elää.

Yksi kerrallaan täyttyy jokainen pöytämme tuoleista. Tulijat eivät esittäydy toisillensa, nyökkäävät vain hymyillen tervehdykseksi. Enkä minä osaa tuossa hetkessä kuin arvuutella, ovatko he toisillensa jo entuudestaan tuttuja.

Keskustelu käy kiivaana. He puhuvat menneistä, käyttäen tarkkoja numeroita ja vuosilukuja. Jokaiseen muistoon tartutaan yhteisesti ja kaikki tuntuvat tietävän mistä puhutaan. Vierustoverini kertoo, kuinka he palasivat Oulusta vasta aamuviideltä. Reissut ovat pitkiä, etenkin silloin kun mennään omalla autolla. Koko porukka yhtyy ajatukseen. He ovat jo vuosien ajan kiertäneet pelien perässä ympäri Suomea. Ja toisinaan myös Eurooppaa, lisää eräs seurueestamme.

Katselen kuinka heidän kätensä heiluvat korkealentoisten sanavalintojen tahdissa. He ovat keskenänsä eri ikäisiä, erilaisten sukupolvien ja elämäntilanteiden hiomia hahmoja, jotka ovat ajautuneet tähän pöytään lukuisien sattumien seurauksena.

Silti tarvitaan vain yksi sana nivomaan heidät kaikki yhdeksi.

Me menimme. Me voitimme, me hävisimme. Meistä se tuntui tältä.

He puhuvat toistuvasti meistä.

Enkä minä ymmärrä miksi.

Vieressäni istuu Jaana. Hän alkoi käydä tätinsä kanssa Tapparan peleissä jo 70-luvulla. Täti suhtautui jääkiekkoon suurella intohimolla ja hänen omistautuneisuuteensa vei myös Jaanan mukaansa. Nyt hänellä on yllään pelipaita ja korvissaan korvakorut, joissa roikkuvat numerot 44.

Tuntuuko sinusta koskaan, että joutuisit naisena todistella jääkiekkotietämystäsi miehille? Minä kysyn, vaikka luulen tietäväni oikean vastauksen.

Jaana puistaa päätänsä. Ei koskaan. Heidän porukkaan kuuluu kaiken ikäisiä tyttöjä ja naisia. Jokainen on tervetullut ja jokaiselle on tilaa.

Hänen vieressään istuva Juha nyökkää. Yhteisö on tärkeä, monien vuosikymmenten perinteikäs tuotos. Kun hän alkoi kolmekymmentäviisi vuotta sitten käydä peleissä, ei vielä ollut fanclubeja tai internettiä. Juha ehti toimia myös jäähallin järjestysmiehenä yli kahdeksantoista vuoden ajan.

Mutta vain Tapparan peleissä, hän lisää hymyillen.

Juha ja Jaana kertovat Euroopan matkoista ja CHL-turnauksista. Vuosikymmeniin mahtuu paljon, erityisesti uusia ystäviä. He täydentävät toistensa lauseita kuin itsestään. Innostuvat samasta asiasta.

Juha ja Jaana ovat avopari. Tapasivat aikanaan Tapparan peleissä.

Enkä minä malta olla ajattelematta, kuinka olemattoman pienestä kaikista suurimmat asiat yleensä ovat kiinni.

Minua vastapäätä istuva Kari kertoo, kuinka kiinnostus jääkiekkoon alkaa usein kotoa. 90-luvun alussa hänen veljensä pelasi Ilveksessä ja isä toimi järjestysmiehenä hallilla. Lapsena Karia kiinnosti molemmat paikallisista joukkueista, vaikka hän myöhemmin kallistuikin Tapparan puolelle. Suhde jääkiekkoon syveni entisestään ja nykyisin hän kuuluu Tapparan Fan Clubin hallitukseen, järjestäen klubin tapahtumia ja matkoja.

Entä jos tässä kaikessa on kyse sukupolven siirtymästä – jonkinlaisesta muistosta, joka annetaan vanhemmalta lapselle. Perinnöstä, kuin runokirjasta, minä ajattelen.

Karin vieressä istuva Kimmo nyökkää. Hänenkin lapsuudenkodissa seurattiin aktiivisesti kiekkoa. Myös hänen kertomuksessaan muuttui lapsuuden into aikuisuuden ammatiksi. Lätkäpelit ovat kulkeneet mukana aina, vaikka työt veivätkin ympäri Suomea. Utelias mielenkiinto jääkiekkoon muuttui myöhemmin syväksi omistautumiseksi lajille, erityisesti Tapparalle. Lopulta kiinnostus kiekkoon toi hänelle myös nykyisen työn radiojuontajana.

Ja vaimon, Kimmo lisää.

Pöydän päässä istuu Repe. Repe vaikuttaa ensisilmäyksellä ujolta, mutta puhuessaan hän on monisanainen ja rohkea. Hän kertoo tarinan siitä, kuinka hän lapsuudessaan pääsi isän mukana katsomaan elämänsä ensimmäistä jääkiekkopeliä. Silloin nähtiin ottelu, jossa Tappara hävisi isoin lukemin HIFK:lle.

Ajattelin, että tämä joukkue on niin huono, että minun pitäisi ihan myötätunnosta kannustaa heitä, Repe kertoo.

Hakametsässä nähdyistä peleistä tuli Repen ja hänen isänsä yhteinen juttu. Ja viimein, kun Repe oppi liikkumaan yksin bussilla, otti hän jääkiekon seuraamisen myös omaksi harrastuksekseen. Nuori poika alkoi hiljalleen löytää hallilta kaltaisiansa kavereita. Uusia ihmisiä, joista alkoi muodostua kokonainen ystäväporukka. Vuonna 2011 Repe perusti muutaman ystävänsä kanssa Sinioranssit-ryhmän, joka luetaan nykyisin Tapparan Fanclubin ohella joukkueen toiseksi merkittäväksi kannattajaryhmäksi.

Ja tuossa paikassa - Repe osoittaa kädellänsä viereiseen pöytään - tuossa paikassa minä tapasin Sadun.

Tapparan fanipaitaan pukeutunut tyttö hymyilee pöydän toisessa päässä.

He menivät viikko sitten kihloihin.

Kouluaikoina se oli jonkinlainen juttu, että kaikkien piti valita oma suosikkijoukkueensa, Satu kertoo. Hänen koko perheensä seurasi urheilua ja jääkiekosta kiinnostuminen tuli jo lapsuudessa luonnolliseksi osaksi elämää.

Vuonna 2012 Satu seurasi sivusta, kuinka Hakametsän lehtereillä Sinioranssit kannustivat joukkuettansa.

Heidän toimintansa näytti todella jännittävältä. Minäkin halusin päästä heidän mukaansa ja tulla osaksi tuota ryhmää, hän kertoo.

Nykyään Satu kuuluu Sinioranssien hallitukseen.

Se on hyvin normaalia. Tapparan molemmissa kannattajaryhmissä puolet hallituksen jäsenistä on naisia.

Lopulta puheenvuoron saa Jouni. Hän kertoo, kuinka 90-luvun lopussa hän pääsi isänsä mukana Varkaudesta Tampereelle katsomaan paikallispeliä. Isä oli kova Ilveksen mies. On edelleen.

Ehkä minä sitten vähän kiusallani aloin kannustamaan Tapparaa, Jouni kertoo.

Tampereella kauden aloittavasta paikallispelistä tuli isän ja pojan jokavuotinen perinne. Kun Jouni täytti 18 vuotta, lyötiin yhteiseen reissuun myös aavistuksen verran korkeammat panokset: paikallispelin hävinnyt ajaa kotimatkan takaisin Varkauteen.

Kolme vuotta sitten Jouni muutti Tampereelle.

Ehkä Tapparan kannustaminen myös vähän vaikutti siihen päätökseen, Jouni myöntää.

Ja vaikkei vielä Tampereelle muuttaessaan Jouni tuntenut nykyisestä kotikaupungistaan juuri ketään, löytyi jäähallilta uusia ystäviä.

Jouni oli kuitenkin ehtinyt asua Tampereella vain muutamia viikkoja, kun hänen kotinsa paloi. Mitään ei jäänyt jäljelle.

Mutta silloinkaan ei jääty yksin. Tappara pelaajineen ojensi auttavan kätensä ja osallistui uuden alun rakentamiseen.

Ja minä näen, kuinka Jouni hymyilee tämän tarinan kertoessaan.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt faniryhmiä. Lienenkö jäänyt liian syvälle omiin maneereihini, vai olenko aina ollut turhan arka hakeutumaan yhteisöihin. Sanalla sanoen, ehkä minusta on aina ollut jopa aavistuksen verran typerää omistaa suurin osa elämästänsä jääkiekon kaltaiselle asialle. Yleisössä seisoskelulle, tappioista pettymiselle, huutamiselle ja turhautumiselle. Niille asioille, joihin ei voi sivustakatsojana juuri vaikuttaa.

Kun pöydässäni istuvat ihmiset ensikertaa kertoivat minulle rakastavansa jääkiekkoa, ja Tapparan olevan heidän elämäntapansa, ymmärsin minä heitä vielä entistä vähemmän.

Miksi ihmiset fanittavat asioita? Miksi he mieltyvät asioiden tuomille tunteille ja miksi he haluavat päätyä osaksi yhteisöjä, joiden ihmiset hiljalleen katoavat omille teillensä?

Miksi me haluamme antaa suuren osan tunteistamme asialle, jonka liike on meistä riippumaton?

Niin - minä, joka toistuvasti kerron rakastavani kirjoja, olin turhan suppeakatseinen näkemään sitä, mitä minun olisi pitänyt nähdä jo aikoja sitten.

Minun eteeni sattui seitsemän ihmistä, joista jokainen oli valmis raottamaan minulle palasen heidän tunteistaan.

He kertoivat minulle vuosikymmenistä, yhteisistä pelimatkoista ja siitä, kuinka karmaisevien tappioiden tuomat itkut lopulta yhdistävät heitä ihmisinä. He kertoivat, kuinka jokaiselle yhteisön jäsenelle on paikkansa. Ei kukaan ole yksin.

Suomi on täynnä meidän kaltaisiamme. Täällä on lukuisia faniryhmiä, joita yhdistää sama kipinä kuin meitäkin. Oli joukkue sitten mikä tahansa, me kaikki välitämme tästä samasta asiasta, he kertovat.

Enkä minä osaa muuta kuin olla vaiti.

Pöydässäni istuu seitsemän ihmistä, joille faniryhmään kuuluminen on suoraan ja epäsuorasti tuonut elämään niitä asioita, joita me ihmiset etsimme kaikista kipeimmällä ja voimakkaimmalla kaipuulla. Se on tuonut heidän elämiinsä elämänkumppaneita, ystäviä, työpaikkoja ja tunteen siitä, että voi kuulua johonkin.

Kaikki tämä, vain yhden valinnan seurauksena, minä epäröin.

Jaana hymyilee.

Siitähän elämässä on kyse.

Lopulta meidän tiemme erkanevat. Peli on juuri alkamassa ja ilmassa on jännitteitä. Tappara kohtaa kotona Hakametsässä finaaliparinsa Oulun Kärpät.

Hallin edessä tapaan kaksi pikkupoikaa. 9-vuotiaat kaverukset, Lauri ja Daniel ovat tutustuneet toisiinsa jo muskarissa, ollessaan alle vuoden ikäisiä. Nykyisin ystävyksiä yhdistää suuri kiinnostus jääkiekkoon. Tapparan faneja heistä tuli Patrik Laineen ja Henrik Haapalan vuoksi. Oikeastaan, Lauri ihailee Haapalaa niin paljon, että aloitti itsekin jääkiekon pelaamisen sankarinsa kasvattiseurassa LeKissä. Daniel pelaa salibandyä. Pojat kertovat halunneensa joukkueisiin erityisesti siksi, että sieltä saa uusia ystäviä.

Pikkupojat unelmoivat isosti. Kumpikin haluaa pelata pitkään ja tehdä paljon maaleja. Tämän jälkeen toisista suurin unelma on tavata Henrik Haapala ja saada hänen nimikirjoituksensa.

Minua hymyilyttää.

Teille käy varmasti vielä oikein hyvin, sanon lähtiessäni.

Katselen peliä hetken aikaa. Seuraan yleisössä käsiänsä yhteiseen tahtiin lyöviä ihmisiä. Näen, kuinka epäonnistumisen hetkellä apeus valtaa heidän mielensä, saaden osan heistä painamaan pään käsiensä väliin. Ja toisaalta minä näen, kuinka he onnistumisen hetkellä pomppaavat penkeistänsä ja halaavat vierustoveriansa. Yhtäkkiä se kaikki tuntuu kovin suurelta.

Kotiin kävellessäni ajattelen niitä ihmisiä, joita tuon iltapäivän aikana sain tavata. Ajattelen, kuinka lapsena Jouni ajoi isänsä kanssa pitkän matkan Varkaudesta Tampereelle. Ajattelen kihloja vaihtaneita Repeä ja Satua, sekä pikkupoikia, jotka haaveilevat nimikirjoituksesta paitansa selkämykseen.

Ja viimein minä ymmärrän, kuinka merkittävästä asiasta lopulta on kyse.

Jos faniryhmään kuuluminen hävittää edes pienen osan ihmismielen yksinäisyydestä tai luo ihmisten välille yhteisöllisen hyväksynnän, saattaa koko fanikulttuurissa kyteä koko yhteiskunnan kannalta hyvin merkittävä mahdollisuus. Sellainen, jota meidän tulisi kaikin mahdollisin tavoin vaalia.

Ehkä jääkiekko lopulta onkin sukupolvikysymys. Perintö, joka omaksutaan niiltä ihmisiltä, joita me ihailemme ja rakastamme. Ehkä se on meidän tapamme pitää kiinni siitä, mikä oli merkityksellistä jo kauan ennen meitä.

Ehkä faniryhmät ovat meidän keinomme etsiä ystäviä ja samankaltaisen rakkauden jakavia ihmisiä, jotka eivät erimielisyyksistä huolimatta lähde luotamme.

Ehkä se on arkuuden murtava kahvipöytäkeskustelu eilisestä matsista, tai hetki, jossa pikkupoika tuntee olevansa jo lähes isänsä mittainen, hypätessään riemukkaaseen halaukseen, kun kiekko viimein kolahtaa maaliin.

Ehkä se on sanaton sopimus siitä, ettet sinä ole yksin.

Sinä olet osa meitä.

Viikkoa myöhemmin Kärpät voittaa Suomen mestaruuden.

Muistan kasvonsa käsiinsä painaneita faneja ja kuvittelen mielessäni sen pettymyksen, jonka jännitys viimein laukaisee.

Hetkeä myöhemmin minua kuitenkin hymyilyttää. Suomi on täynnä meidän kaltaisiamme, he olivat kertoneet.

Jossakin tuolla on oma yhteisönsä, jonka ihmiset syleilevät nyt toisiansa suurella riemulla. He hyppäävät ylös penkeistänsä, halaavat vierustoveriansa ja huutavat ulos sen onnentunteen, joka on ainutlaatuisuudessaan meille ihmisille lahjaksi annettu.

Osa itkee ilosta, osa nauraa onnesta.

Isänsä olkapäillä istuva pikkutyttö heiluttaa suurta lippua.

Tämä hetki on suunnattoman suuri.

Ennen kuin saan tekstini viimeisen rivin kirjoitetuksi, törmään kadulla aiemmin haastattelemaani Kimmoon. Tappio on vielä tuoreessa muistissa. Hetken se tuntuu maailmanlopulta, hän sanoo.

Kimmo miettii hetken ja sanoo sitten: ei mikään kuitenkaan muutu. Vuoden päästä jatketaan.

Lauantaina he kokoontuivat yhteen fanien kesken. Juttelivat ja summasivat tunteita. Tästä jatketaan, aivan kuten aina ennenkin.

Kimmo kaivaa laukustaan kirjan, jonka hän oli sattumalta ostanut faniryhmän pysähtyessä Oulun huoltoasemalla.

Hän avaa kirjan sisäsivun, jossa Franz Kafka kirjoittaa: usko kuin kirves. Yhtä raskas, yhtä kevyt.

Me molemmat hymyilemme.

Tätä minä tarkoitan, Kimmo sanoo.

Linnut parveilevat aution saaren yllä. Yksitellen aallot katoavat, mutta kuin jatkuvuuden lempeänä lahjana ilmestyy aina jostakin uusi aalto, joka jatkaa sinnikkäästi kulkuaan eteenpäin.

Yksikään ihminen ei ole saari, minä ajattelen. Me joko tulemme osaksi yhteisöä tai rakennamme sellaisen itse itsellemme. Tulemme yhdeksi toisen ihmisen tai maailmankaikkeuden rantaviivojen kanssa.

Emme me kai koskaan ole täysin yksin. Tässä mekin vielä istumme paikallamme veden rannassa – minä ja muistikirjani.

Jokin on kuitenkin muuttunut. Katsellessani valokuvia jäähallin pihassa hymyilevistä ihmisistä, näen pilkahduksia sellaisesta elämästä, jota kohden lienee tarpeellista kulkea. Minä olen päättänyt etsiä ystäviä ja käydä rohkeammin sinne, missä ihmisestä voi tulla osa ihmisyyttä.

Muutos alkaa liikkeestä. Nousen penkiltäni ja päätän kulkea minulle uutta kiertotietä kotiin.

Lopulta me kaikki olemme toistemme kaltaisia – täynnä samaa surua, täynnä samaa iloa.

Meidän kotimme, meidän rakkautemme, kaikki samankaltaista rautaa, hiiltä ja atomeja.

Sairasvuoteellansa maannut John Donne kirjoitti:

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata. - -

Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat.

Ne soivat sinulle.


---
Julkaisija: Juuso Kauppinen